keskiviikko 23. marraskuuta 2011

lunta odotellessa

Auto sai vihdoin tänään upouudet talvirenkaat alleen. Vähän on hirvittänyt josko talvi olisi tullut sunnuntaina, mitenkä olisi käynyt... Mutta 'onneksi' siis sääennuste oli väärässä.

Maanantaina otin kuitenkin varman päälle (kesärenkaat ovat todella huonot) ja käytimme julkista liikennettä muskariin mennessä ja tullessa. Meno matka sujui hyvin. Kävelimme muutaman kilometrin päähän asemalle, sillä siihen aikaan meiltä ei busseja mene, ja hyppäsimme bussiin, joka vei meidät muskarin oven eteen.

Olemme käyneet koko syksyn maanantaisin englannin kielisessä muskarissa - minä pitämässä englantiin virkeänä, Jii toivottavasti jotain ymmärtäen. On tosin tykännyt kovasti siellä käydä, ymmärsi tai ei. Osallistuminen palkittiin nyt viimeisellä kerralla diplomilla. Oli muuten kovin ylpeä paperista, vaikkei taida tietää mikä se edes on :)

Kävelimme pysäkille ja bussi sattuukin tulemaan melkein samantien. Pysähtyi pysäkille, kuski avasi etuoven, päästi miehen sisään ja sulki etuoven. Ei avannut siis keskiovea, jonka edessä seisoin vaunujen kanssa. Koputin oveen, ei tehoa. Kävelin etuovelle ja koputin siihen. Kuski ei avaa ovea vaan näyttää kättään, jossa on kaksi sormea pystyssä. Näinhän minä, että kyydissä oli kahdet vaunut, mutta suuren tilan vuoksi sinne olisi kolmannetkin sopineet. Lähdin raivoissani kävelemään muutaman kilometrin päähän, jossa on enemmän bussivaihtoehtoja.

Hypätessäni päättäriltä kyytiin, sain olla yksin vaunuineni pitkän matkaa. Melkein jo perillä kyytiin nousi äiti ja isä, joilla oli molemmilla lapset vaunuissa. Kuski päästi heidät (tietenkin) kyytiin. Tila oli saman kokoinen kuin siinä, johon minä en sopinut...

Voitte arvata, että palaute sähköposti lähti savuna eteenpäin.

Kesärenkaat muuten pakattiin tänään varastoon. Ensin se piti tyhjentää kaikesta turhasta (takakontillinen tavaraa sorttiasemalle) ja kaivaa kolme vuotta siellä lojuneet talvitamineet esiin. Laatikoista löytyi muutama vähemmän miellyttävä yllätys (ei, ei hiiriä). Yksi takki oli läpi homeessa, samoin yhdet kengät, huopikkaista home lähtenee harjaamalla. Ja toppahousut olivat kutistuneet vyötäröltä.

Olemme siis valmiita talveen ja lumeen.

maanantai 14. marraskuuta 2011

oireita

Elimistöni ei selvästi halua asua kylmässä pohjoisessa - olen saanut kaikki ihovaivani, kutinat, kuivumiset ja hilseilyt takaisin, niiden ollessa unohduksissa koko etelässä asumisen ajan.

Hiukset eivät enää, kiitos pehmeän veden, tarvitse hoitoainetta, mutta nyt ne ovatkin taas silkinhienot, päätämyöten valuvat ja sähköiset. Huomenna loppuu hiusten kasvatus ja siirryn takaisin 'jokaisen suomalaisen naisen tukkaan' lyhyeen.

Korvantakuset ja suupielet ovat verillä, jaloista ja päästä hilseilee iho irti. Rasvaa ja öljyä kuluu litroittain.

Nenä vuotaa, kurkku on kipeä ja kuume nousee.

Ja lunta ei näy missään, vaikka ollaan jo marraskuun puolessa välissä. Toisaalta, eipä taida toppahousutkaan mahtua jalkaan, sen verran olen ottanut 'takaisin' menetettyjä fatserinsinisiä, että mukavampi näin. Kyllä nyt kuitenkin kai merkkejä talvesta voisi olla.

Auto sai suomalaiset rekisterikilvet, joten nyt ollaan ihan tavallisia suomalaisia sakkojenkin silmissä. Pieni vihreä vakuutustarra tuulilasin vasemmassa kulmassa muistuttaa minua kaukaisesta ulkomaanajasta.

Mutta hei, en siltikään suostu valittamaan säästä, vaikka epäilin marraskuun lyövän minut(kin) kanveesiin, vaan nautin vähäisestä päivänvalosta ja vielä näkemättömistä ystävistä kuuman glögilasin äärellä.

Enkä kyllä valita flunssasta enkä ihovaivoistakaan.


tiistai 1. marraskuuta 2011

lapsi, lapsia

Olen saanut päätöksen tehtyä, enkä aiemmista aatoksista huolimatta ole aloittamassa työntekoa vielä tammikuussa. Jii täyttää maagiset kolme vuotta vasta toukokuussa, joten sinne asti on aikaa sekä etsiä työpaikkaa että miettiä minne sitä tahtoisi. Toki toinen lapsukainenkin olisi tervetullut, sekin osaltaan antaisi lisäaikaa tuumailla, mitä minusta isona tulisi.

Työpaikastani pienen päiväkodin opena jouduin luopumaan ennen Ranskaan muuttoa. Vuorotteluvapaata, virkavapaata tms ei ollut tarjolla, joten irtisanouduin, tietäen minulle löytyvän paikan sieltä, jos palata haluaisin. Ja niin olisi löytynytkin. Tammikuun alusta olisi alkanut äitiyslomansijaisuus samassa ryhmässä, josta lähdin (toki kaikki lapsukaiset ovat kasvaneet ja siirtyneet isompiin). Pitkään pähkäilin siis päätöstä ja yritin miettiä haluaisinko olla oman lapseni tätinä (vaikken kysynytkään olisiko paikkaa edes avoinna Jiille :) Enkä siis halunnut, ainakaan vielä.

Päätös tuntui entistä oikeammalta, kaikilta kanteilta, eilen illalla, lopenuupuneena, nenä valuen ja kaktus kurkussa, kun yritin pihistä Kummityttöä ja Jiitä hiljemmaksi, olemaan juoksematta jne. Kummityttö ( 3v ) nimittäin tuli torstaina hoitoon ja lähtee (vasta) tänään. Ja vaikka meillä on ollut todella mukavaa, vaikka lapset ovat nauttineet toistensa seurasta ja vaikka eivät olekaan tapelleet, tuntuu että oma 'ammatillinen tatsi' on kadonnut.

Jo kahden lapsen kanssa olen helisemässä ja uuvuksissa, puhumattakaan kahdestatoista. Toisaalta tiedostan myös sen, että on erilaista olla töissä ja päästää lapset kotiin kahdeksan tunnin jälkeen, kun olla niiden kanssa vuorokaudet läpeensä. No, miten tämä sitten helpottuisi, jos minulla olisi kaksi lasta? Tuskin helpottuisi, mutta olisi erilaista kun ikäeroa olisi enemmän ja molemmat olisi kasvaneet meidän talon tavoille :)

Siis, nenäliinoja, haikaroita ja tulevaisuuden neuvoja vastaanotetaan.

torstai 20. lokakuuta 2011

roinaa

Kun muuttotavarat olivat vielä laatikoissaan ja asunnossamme olevat tavarat etsivät paikkaansa, meinasi iskeä paniikki tilan ahtaudesta. Jotenkin tänne on kuitenkin saatu ängettyä kahden asunnon tavarat, tosin karsintaa on tapahtunut suurella kädellä.

Ensi päivinä jokainen vieras sai valita itselleen tarpeellisia tavaroita. Anopin matkaan lähti imuri, dvd-soitin sekä silitysrauta, Serkku sai kasan muumimukeja sekä cd- ja dvd-levyjä ja Pikkuveli ja Merkkari veivät kahvinkeittimen (ja pari muumimukia) ja silitysraudan.

Kyllä, silitysrautoja oli paljon. Ranskassa talon mukana tuli silitysrauta, joka oli sen verran huono, että ostimme samantien uuden kunnollisen. Vanha jäi kaapin perälle odottamaan omistajaansa. Kun muuttotavarat oli jo pakattu ja viety, piti meidän ruveta silittämään. Arvatkaas oliko talon silitysrauta pakattuna vai hyllyllä, johon sen olin nostanut? No tottakai pakattuna. Siitä sitten kauppaan etsimään halvinta mahdollista, sillä vaikka omistaja ei varmasti olisi muistanut (eikä olisikaan) rautaa, meidän omatuntomme ei kärsinyt raudan 'pöllimistä'. Halvin (ja ihan toimiva, ainakin kahden silityksen perusteella) maksoi 9,90 ja lähti mukanamme kotiin.

Muuttopaketista siis kuoriutui oman hyvän rautamme lisäksi tuo pöllitty, joka oli ylimääräinen ja jonka Pikkuveli sai (tarjoutui ottamaan).

Ensimmäiset muumimukini ostin jo ennen kuin muutin pois kotoa. Kun niitä sitten alkoi ilmestyä, päätin alkaa keräilemään niitä. Ja ennen kuin huomasinkaan, niitä oli kertynyt useampi kymmenen. Nyt niitä on ollut jaossa kaikille halukkaille ja ihan hyvin ovat kauppansa tehneet. Pian aletaan olla 'normaali-ihmisen' mukintarpeissa, kun kahden kahvikuppisarjan jälkeen on jäljellä satsi ruokailuastioihin sopivia mukeja sekä muutama 'harvinaisempi' muumimuki.

Kaiken pikkuroinan jälkeen odotamme uutta sohvaa saapuvaksi (tällä viikolla piti tulla, mutta huomennahan on jo perjantai..) ja yritämme päästä eroon kahdesta suuresta ja taipuvasta nojatuolista. Anyone?

tiistai 11. lokakuuta 2011

juhlat

No näinhän tässä käy kun on kivaa. Kaikki muu jää. Anteeksi siis laiskuuteni.

Lauantaina vietettiin paluujuhlaa. Väliin kun on jäänyt häitä (omat ja muiden), lapsen syntymät (omat ja muiden), jouluja (3kpl), juhannuksia, vappuja, ystävänpäiviä, pääsiäisiä jne jne. Päätimme siis yhdistää kaikki juhlat yhdeksi suureksi juhlaksi. Vieraita kutsuttiin viitisenkymmentä, ruoat tilattiin pitopalvelusta, kahviherkut konditoriasta ja kakut tein itse.


Pukukoodina mikä tahansa juhla-asu. Muu kansa oli pukeutunut 'tavalliseen' juhla-asuun, mutta mukana oli kaksi vappua viettävää ystävää, tuomisinaan tietysti munkkeja :) Pöydät oli koristeltu teeman mukaan; kaksi pientä joulupöytää, yksi kesäpöytä koivunlehtineen, pääsiäspöytä, hääpöytä sekä lapsensyntymäpöytä.




Lapsia oli paikalla kiitettävästi ja he viihdyttivät toinen toisiaan. Pöydällä löytyi jos jonkinmoista kirjasta 'kotiseudultamme', seinällä oli suuri Ranskan kartta kuvien kera. Valkokankaalla pyöri valokuvia 'kolme vuotta tiivistetysti'. Illalla, kun suurin osa oli jo lähtenyt kotiin, soitosta vastasi ystävämme Trubaduuri.

Ruoka oli todella hyvää ja sitä oli riittävästi (halukkaat saivat dogibägin kotiin) ja kaikilla oli hauskaa (tai näin meille sanottiin).

perjantai 30. syyskuuta 2011

hieman hölmö

Sunnuntaina tulee kuluneeksi kolme viikkoa paluusta. Haipakkaa on pitänyt ja rytmit on vielä hakusessa. Toistaiseksi (laatikoiden purkamisen, tavaroiden paikoilleen laiton sekä puutarhanhoidon lisäksi) eniten aikaa on kulunut ystäviä tavaten.

Ensimmäisellä viikolla kävelin Jiin kanssa kirpsakassa syysilmassa paikalliselle ostarille (pari kilometriä suunta) ostamaan pakollisia pipa/hanska/pitkätkalsarit-ostoksia. Olin suurien vaunujen kanssa tukkona kaupoissa käytävillä (niitten suurten vaunujen kanssa en koskaan Patonkimaassa ollut kaupoilla) ja katselin silmät ymmyrkäisinä valikoimia. Kotiin tultaessa Jii nukahti vaunuihin, kuten kunnon suomalaislapsen kuuluukin.

Eilen vein Jiin hoitoon Vaarilaan ja lähdin Pääkaupunkiin lounaalle sekä kampaajalle (aikasta paljon kalliimpia molemmat lystit täällä...). En muista koska olisin viimeksi Helsingissä käynyt, joten jo siksikin tuntui olo turistilta. Kävin katsastamassa ranskalaisen uuden uutukaisen lastenvaatekaupan (Susikairaan terkkuja, että nyt teidän releitä saa siis Helsingistäkin, tosin hinta on hieman eri) ja kampaajalla sattui käsiini ranskalainen lehti, joka keskittyi eteläiseen Ranskaan. Hihittelin itsekseni vaatekaupan tutuille kuoseille ja tutuille paikoille lehdessä.

Ajatella, ettei kukaan muu tiedä, että olen juuri paluumuuttanut Suomeen. Että kaikki on ihan uutta ja ihmeellistä. Että en osaa käyttää uutta plussakortin-lukijaa enkä tiedä kuinka paljon lunta viime talvena ihan oikeasti oli. En tiedä markettien leipävalikoimaa enkä ollut vaihtanut ytv:n matkakorttia ilmaiseksi vuosi sitten. Päällepäin taidan näyttää vaan hieman hölmöltä.

maanantai 26. syyskuuta 2011

pihahommia

Olemme olleet kotona kolme viikkoa. Ystäväni tiedusteli joko on jotain mitä Patonkimaasta kaipaan. Mietin hetken (sillä toistaiseksihan tämä on kuin lomailua: kaupassa ostaa kaikkea herkkua, mistä on ollut liian kauan paitsi, innolla järjestelee hyllyjä uuteen uskoon, tapaa ystäviä ja katselee uusia, ympärille nousseita rakennuksia sekä tuotteita kaupassa ihmeissään jne.), mutta vastaus oli kuitekin aika helppo: taivasta. Patonkimaassa oli hyvin harvoin taivas pilvessä, tai pilviä ylipäänsä näkyvillä. Yleensä taivas oli täysin kirkas ja sininen. Ja ihan eri sininen kuin täällä pohjolassa. Paljon syvempi ja tummempi sininen.

Onneksi satun olemaan neljän vuodenaijan ihminen, sillä muuten saattaisi ahdistaa. Nautin syksystä, sen kirpeistä ilmoista, upean värisistä puista sekä putoilevista lehdistä, jopa sateesta (joskaan ei ihan joka päivä tarvitsisi sataa..) Nyt vihdoin kun laatikot on purettu, oli aika siirtyä ulkotöiden kimppuun.

Eilen yritin saada ruohonleikkuria käyntiin, turhaan. Tiedän tekeväni kaiken oikein, jostain syystä en vaan saa sähköjohtoa kiinni. (Tämä on tapahtunut aiemminkin.) Yritin taloyhtiön koneillakin, mutta bensakonetta en jaksa vetää käyntiin (se on älyttömän tiukka!) enkä akkukäyttöistä osaa käyttää. Aa lähti reissuun, joten miehistä apua ei ole saatavilla. Ärsyttävää tuntea itsensä ihan tumpeloksi näinkin yksinkertaisen asian tiimoilla. No, otin käteeni oksasakset ja leikkasin villiintyneet marja-aroniat. Kaksi tuntia hommia ja kädet rakoilla. Mutta onpahan hyvä mieli.

Nyt siirryn, hyvällä omallatunnolla kaiken puurtamisen jälkeen, karpalo-kinuski jäätelön kimppuun. Onneksi Ainoja ei ole tuhatta eri makua..