keskiviikko 23. marraskuuta 2011

lunta odotellessa

Auto sai vihdoin tänään upouudet talvirenkaat alleen. Vähän on hirvittänyt josko talvi olisi tullut sunnuntaina, mitenkä olisi käynyt... Mutta 'onneksi' siis sääennuste oli väärässä.

Maanantaina otin kuitenkin varman päälle (kesärenkaat ovat todella huonot) ja käytimme julkista liikennettä muskariin mennessä ja tullessa. Meno matka sujui hyvin. Kävelimme muutaman kilometrin päähän asemalle, sillä siihen aikaan meiltä ei busseja mene, ja hyppäsimme bussiin, joka vei meidät muskarin oven eteen.

Olemme käyneet koko syksyn maanantaisin englannin kielisessä muskarissa - minä pitämässä englantiin virkeänä, Jii toivottavasti jotain ymmärtäen. On tosin tykännyt kovasti siellä käydä, ymmärsi tai ei. Osallistuminen palkittiin nyt viimeisellä kerralla diplomilla. Oli muuten kovin ylpeä paperista, vaikkei taida tietää mikä se edes on :)

Kävelimme pysäkille ja bussi sattuukin tulemaan melkein samantien. Pysähtyi pysäkille, kuski avasi etuoven, päästi miehen sisään ja sulki etuoven. Ei avannut siis keskiovea, jonka edessä seisoin vaunujen kanssa. Koputin oveen, ei tehoa. Kävelin etuovelle ja koputin siihen. Kuski ei avaa ovea vaan näyttää kättään, jossa on kaksi sormea pystyssä. Näinhän minä, että kyydissä oli kahdet vaunut, mutta suuren tilan vuoksi sinne olisi kolmannetkin sopineet. Lähdin raivoissani kävelemään muutaman kilometrin päähän, jossa on enemmän bussivaihtoehtoja.

Hypätessäni päättäriltä kyytiin, sain olla yksin vaunuineni pitkän matkaa. Melkein jo perillä kyytiin nousi äiti ja isä, joilla oli molemmilla lapset vaunuissa. Kuski päästi heidät (tietenkin) kyytiin. Tila oli saman kokoinen kuin siinä, johon minä en sopinut...

Voitte arvata, että palaute sähköposti lähti savuna eteenpäin.

Kesärenkaat muuten pakattiin tänään varastoon. Ensin se piti tyhjentää kaikesta turhasta (takakontillinen tavaraa sorttiasemalle) ja kaivaa kolme vuotta siellä lojuneet talvitamineet esiin. Laatikoista löytyi muutama vähemmän miellyttävä yllätys (ei, ei hiiriä). Yksi takki oli läpi homeessa, samoin yhdet kengät, huopikkaista home lähtenee harjaamalla. Ja toppahousut olivat kutistuneet vyötäröltä.

Olemme siis valmiita talveen ja lumeen.

maanantai 14. marraskuuta 2011

oireita

Elimistöni ei selvästi halua asua kylmässä pohjoisessa - olen saanut kaikki ihovaivani, kutinat, kuivumiset ja hilseilyt takaisin, niiden ollessa unohduksissa koko etelässä asumisen ajan.

Hiukset eivät enää, kiitos pehmeän veden, tarvitse hoitoainetta, mutta nyt ne ovatkin taas silkinhienot, päätämyöten valuvat ja sähköiset. Huomenna loppuu hiusten kasvatus ja siirryn takaisin 'jokaisen suomalaisen naisen tukkaan' lyhyeen.

Korvantakuset ja suupielet ovat verillä, jaloista ja päästä hilseilee iho irti. Rasvaa ja öljyä kuluu litroittain.

Nenä vuotaa, kurkku on kipeä ja kuume nousee.

Ja lunta ei näy missään, vaikka ollaan jo marraskuun puolessa välissä. Toisaalta, eipä taida toppahousutkaan mahtua jalkaan, sen verran olen ottanut 'takaisin' menetettyjä fatserinsinisiä, että mukavampi näin. Kyllä nyt kuitenkin kai merkkejä talvesta voisi olla.

Auto sai suomalaiset rekisterikilvet, joten nyt ollaan ihan tavallisia suomalaisia sakkojenkin silmissä. Pieni vihreä vakuutustarra tuulilasin vasemmassa kulmassa muistuttaa minua kaukaisesta ulkomaanajasta.

Mutta hei, en siltikään suostu valittamaan säästä, vaikka epäilin marraskuun lyövän minut(kin) kanveesiin, vaan nautin vähäisestä päivänvalosta ja vielä näkemättömistä ystävistä kuuman glögilasin äärellä.

Enkä kyllä valita flunssasta enkä ihovaivoistakaan.


tiistai 1. marraskuuta 2011

lapsi, lapsia

Olen saanut päätöksen tehtyä, enkä aiemmista aatoksista huolimatta ole aloittamassa työntekoa vielä tammikuussa. Jii täyttää maagiset kolme vuotta vasta toukokuussa, joten sinne asti on aikaa sekä etsiä työpaikkaa että miettiä minne sitä tahtoisi. Toki toinen lapsukainenkin olisi tervetullut, sekin osaltaan antaisi lisäaikaa tuumailla, mitä minusta isona tulisi.

Työpaikastani pienen päiväkodin opena jouduin luopumaan ennen Ranskaan muuttoa. Vuorotteluvapaata, virkavapaata tms ei ollut tarjolla, joten irtisanouduin, tietäen minulle löytyvän paikan sieltä, jos palata haluaisin. Ja niin olisi löytynytkin. Tammikuun alusta olisi alkanut äitiyslomansijaisuus samassa ryhmässä, josta lähdin (toki kaikki lapsukaiset ovat kasvaneet ja siirtyneet isompiin). Pitkään pähkäilin siis päätöstä ja yritin miettiä haluaisinko olla oman lapseni tätinä (vaikken kysynytkään olisiko paikkaa edes avoinna Jiille :) Enkä siis halunnut, ainakaan vielä.

Päätös tuntui entistä oikeammalta, kaikilta kanteilta, eilen illalla, lopenuupuneena, nenä valuen ja kaktus kurkussa, kun yritin pihistä Kummityttöä ja Jiitä hiljemmaksi, olemaan juoksematta jne. Kummityttö ( 3v ) nimittäin tuli torstaina hoitoon ja lähtee (vasta) tänään. Ja vaikka meillä on ollut todella mukavaa, vaikka lapset ovat nauttineet toistensa seurasta ja vaikka eivät olekaan tapelleet, tuntuu että oma 'ammatillinen tatsi' on kadonnut.

Jo kahden lapsen kanssa olen helisemässä ja uuvuksissa, puhumattakaan kahdestatoista. Toisaalta tiedostan myös sen, että on erilaista olla töissä ja päästää lapset kotiin kahdeksan tunnin jälkeen, kun olla niiden kanssa vuorokaudet läpeensä. No, miten tämä sitten helpottuisi, jos minulla olisi kaksi lasta? Tuskin helpottuisi, mutta olisi erilaista kun ikäeroa olisi enemmän ja molemmat olisi kasvaneet meidän talon tavoille :)

Siis, nenäliinoja, haikaroita ja tulevaisuuden neuvoja vastaanotetaan.