päiväkoti

Koska ennemmin kuin huomaammekaan, on taas elokuu. Ei, en vielä halua syksyä, mutta huhtikuusta elokuuhun on neljä kuukautta. Ja neljä kuukautta on aika, jolloin viimeistään pitää hakea päiväkotipaikkaa kunnalta. Aika tarttua siis hoitosuunnitelmaan.

Soitin ja sovin tutustumiskäynnin viereiseen kunnalliseen päiväkotiin (en tiedä käydäänkö kunnallisissa tutustumassa, mutta yksityisissä käydään, ja niistä minulla on kokemusta, päiväkodintäti kun ammatiltani olen). Suuren vaikutuksen minuun teki rakennus, tilat, jotka on suunniteltu ja rakennettu ainoastaan päiväkotikäyttöön. Matka olisi mitä parhain, viisi minuuttia kävellen. Johtaja oli mukavanoloinen nainen, muita henkilöitä en tavannut, näin vain ohimennen. Koska päiväkodin ja metsän välissä on vain kävelytie ja kaksi taloa, tiedustelin heidän metsänkäytöstään. Johtaja (joka on paikalla kahdesti viikossa) ilmoitti hieman naurahtaen heidän ulkoilevan omalla pihallaan. 'Ei sijaisten kanssa uskaltaisi lähteä pihasta ja sehän on vanhempien tehtävä viedä lapsia mihin haluavat.' No, onhan se niinkin, mutta kun kerran on mahdollisuus metsään... Sitä paitsi, siellä pihassa ainainen tököttäminen on vaan tylsää. Minusta.

Surffailin netissä ja löysin kaksi yksityistä päiväkotia muutaman kilometrin päästä meitä. Toisesta olinkin kuullut jo kehuja, sillä naapurin tyttö on siellä hoidossa. Soitin molempiin ja sovin tutustumisajat.

Ensin menin päiväkoti Heinään. Se on noin kolmen kilometrin päässä meiltä, tosin töitten kannalta väärään suuntaan. Mutta sama, jossa naapuri käy, joten kulkemisia voisi mahdollisesti yhdistää.Talo on entinen kansakoulu suuren mäen päällä. Tilaa on sekä ulkona että sisällä ruhtinaallisesti. Yksi tädeistä kierrätti minua pitkin taloa ja Jii leikki yhdessä huoneessa. Kaikki talon aikuiset tulivat tervehtimään kädestä pitäen sekä minua että Jiitä. Talossa on oma kokki, joka valmistaa kaikki ruoat itse (!!!!), lapset ulkoilevat usein päiväkodin takana olevilla kallioilla ja niityllä ja kaikkien kolmen ryhmän (pienet, keskikokoiset ja isot) lapset ovat paljon 'sekaryhminä'. Henkilökunnasta seitsemän kymmenestä on ollut talosta alusta lähtien, kymmenen vuotta. He panostavat sekä työviihtyvyyteen että jaksamiseen, joka tietysti vaikuttaa lapsiin.

Kun olin täyttänyt jonotuslapun ja lähdin katsomaan Jiitä viereiseen huoneeseen, oli lapsi itse siirtynyt sisääntulleiden lasten mukana keskikokoisten ryhmään, istui lattialla lapsirivissä kirja sylissä. Ja alkoi itkeä kun ei saannut jäädä syömään.

Kotiin tultua soitin toiseen päiväkotiin ja peruin tutustumisen. Asia oli päivänselvä. Tahdoin Jiin päiväkoti Heinään. Ja tahdon sinne myös itse.

ensimmäinen työpäivä

Niin vaan kävin männä viikolla kirjoittamassa työsopimuksen. Määräaikaista ei kauppias halunnut kirjoittaa, joten toistaiseksi ollaan töissä. Tosin mahdollisimman pienellä tuntimäärällä, mutta kumminkin.

Illalla ei vielä jännittänyt, mutta aamu neljästä kurkistelin kelloa, jonka oli määrä soida kuudelta. Reippaasti ylös, suihkuun ja töihin. Töihin.

Viimeksi olen ollut ansiotyössä syyskuussa 2008, sekin täysin erilaista entä tämänpäiväinen. Nyt olen siis töissä kaupassa, pääosin leipäosastolla, samassa paikassa, josta kuusi vuotta sitten siirryin päiväkotiin hommiin. Leipäosasto kuului muinoin suurelle suomalaiselle makeis-ja leipomoyritykselle (jonka palveluksessa siis kaupassa olin). Nyt palkan maksaa kauppa.

Turhaa hermoilin, jostain selkäytimestä löytyi rytmi ja tapa toimia. Muutama uusi leipä oli tullut paistoon, paikat vaihtaneet järjestystä suuren remontin myötä ja pari uutta kassatyttöä oli ilmestynyt taukotilaan. Muuten kaikki oli kuten ennen - samat asiakkaat ja jopa leipäkuskit edelleen.

Eniten mieltä lämmitti tuttujen työtekijöiden iloiset kommentit, kuinka mukava oli kun tulin takaisin.

Mutta kyllä vaan kotiäiti vähän ruosteessakin oli, nimittäin ajattelun suhteen. Mutta siihen auttoi työkaverin kommentti: 'Elä ajattele niin monimutkaisesti, menee aivot sotkuun. Tee vaan.'

valoisa peruna

Ranskassa söimme todella vähän perunaa. Siitäkin huolimatta, että sitä oli tarjolla jos sun jonkinmoisessa muodossa - perunaa vihannestiskstä ja perus pakasteperunaa tietenkin (jopa röstiä) sekä niiden lisäksi hyllyllinen perunamuussijauhetta ja liemeen säilöttyjä kuorittuja ja keitettyjä perunoita lasipurkissa. Viimeisiä emme koskaan kokeilleet.

Perunan tilalla söimme paljon bataattia ja porkkanaa. Ja osa perunamuussijauheista oli ihan ok, jos laiskuus yllätti.

Suomessa (luomu)bataattia on toisinaan hankala löytää, tai sitten se on niin kallista, että on jätettävä hyllyyn. Mutta perunaa on aina tarjolla. Varsinkin kun Äiti on perustanut kesällä perunamaan maalle. Ja niitä perunoita on tädin kellari vielä puolillaan.

Aurinko on muuten alkanut kiivetä taivaalle aikaisemmin kuin vielä hetki sitten. Tiedän sen siitä, että Jii on alkanut herätä aiemmin. Viimeiset vuodet olemme tottuneet nukkumaan pimeässä, vaikka ulkona kuinka olisi porottanut aurinko suoraan ikkunaan. Etelässä kun ikkunoissa on suuret muoviset kaihtimet taikka ikkunaluukut, jotka pidentävät hyvin tehokkaasti. Ja muuten pitävät kesällä sen tuskaisen kuumuuden ulkona.

Minua ei ole ennen kevään ja kesän valo häirinnyt nukkuessa, mutta nyt jostain syystä häiritsee. Minäkin olen alkanut havahtumaan unesta auringon noustessa. Ratkaisuna taitaa olla pimennysverhot.

Ja vielä. Niin paljon kun pidänkin lumesta, nyt alkaisi minullekin riittämään. Pakkasta an vielä hetkeksi, ettei se sohjo vielä alkaisi, mutta josko ei enää lisää taivaalta. Tai sitten meidän taloyhtiö tarvitsee suuremman pihan. Alkaa olla täyttä nääs.

onko nyt tänään?

Perjantaisin on tukanpesupäivä, sunnuntaisin mennään Altsulle leikkimään, niin onko nyt tänään? Pohdiskelee karvan vajaa kolme vuotias.

***

Lunta sataa, aina vaan. Minä nautin. Tykkään tehdä lumitöitä, niin että naapurit nauraa minun olevan yhtiömme talkkari. No, päivisin yleensä on aikaa työnnellä lunta paikasta toiseen. Pelkkä seisominen kun on ihan hölmöä. Ja vaikka yhtiömme maksaa huoltofirmalle lumen luonnista, jotenkin heiltä jää mm vieraspaikat aina huomiotta.

Olen kuitenkin avartunut näkemään ihmisten lumityöinhon, onhan se kurjaa jakkupuvussa lapioida autoa esiin. Sitten hiestä märkänä, maskarat poskilla nousta autoon ja päästä kiireellä.. jonoon moottoritielle. Jotenkin ei ole ikävä töihin :)

Hoitokoira Hyntsy asusti meillä muutaman viikon. Nautimme koko perhe nelijalkaisesta ystävästä, jonka ainoa vika on hirmuinen karvanlähtö. Olemme entistä vakuuttuneempia, että meidän perheestä uupuu jäsen, koira. Hyntsyn oikeat omistajat ovat tehneet niin hyvää työtä koiran tapojen hyväksi, että pyysimmekin Lauraa mentoriksemme. Onhan se nimittäin mahtavaa kun suurehko (keskikokoinen?) koira istuu kun kaksi vuotias käskee. Omaa labradoria odotellessa siis.

Ai niin, opiskellessani olin töissä kaupan pullatiskillä. Pomoni jäi ystäväkseni, joten olen ollut kuulumisista perillä koko ajan. Syksyllä Pomo puhui kuinka kauppa suuren remontin jälkeen avataan ja kuinka leipäosastolla on enää kaksi työntekijää. Kävin tässä sitten juttelemassa kauppiaan kanssa (joka on eri kun minun aikanani). Kauppias oli innostunut ja mielissään, sillä tunnen talon sekä osan työntekijöistäkin. Seuraavaksi sain viestin Pomolta - ensimmäinen työpäivä on ensi kuun puolessa välissä. Jii pysyy edelleen kotona kanssani, olkaa huoleti, käyn töissä vain kerran pari kuussa. Onpahan jalka senkin oven välissä.

hiihdellen

Jii on lakannut nukkumasta päiväunia, kokonaan. Toisinaan illalla autoillessa sattuu vahinko ja uni vie voiton, ja voi sitä riemua millä lapsukainen uniltan herää (not). Tunti menee itkiessä ja sylissä koomassa, kun taas elämä voittaa ja pääsee vauhtiin. Kylään mennessä nukahtamista siis koetetaan välttää mahdollisimman pitkään. ELLEI kyläpaikassa ole jotain mahtavaa, kuten koiria, jolloin heräämiskankeus unohtuu sekunnissa.

Ei enempää Jiin unista, mutta niiden puuttumattomuus on tuonut käytännön hankaluuksia äidille, siis minulle. Päivällä omaa aikaa on täysin nolla hetkeä. Vessanovenkahvaankin on pakko tulla roikkumaan. Ja muun muassa tästä syystä (sekä monesta muusta, joilla ei ole Jiin kanssa mitään tekemistä) on kirjoittelu sekä blogien lukeminen jäänyt kokonaan.

*****

Voinette arvata, että me ulkoilemme ja nautimme lumesta. Paljon. Jii sai lainaksi oikeat siteelliset sukset sekä monot ja kiitää pihalla, ikkunan alla kovempaa kuin minä ladulla. Lomailimme pohjoisessa viime viikon, sukset tietysti mukana. Etukäteen kuvittelin hiihtoreissun, mahdollisesti useamman, Jiin kanssa, mutta todellisuudessa sukset kulkivat vain muutaman metrin oikealla ladulla. (Minä kyllä hiihdin juu) Vasta kotona tajusin, että normaali latuhan saattaa olla noin pienelle liian leveä...

Aa teki tällä viikolla ensimmäisen yövuoronsa sitten heinäkuun. Ja vaikka öitä olikin normaalin seitsemän sijasta vain neljä, ja vaikka vuorot tehtiin kotoa käsin, olemme koko porukka väsyneitä. Yöllä pitää Aan hissutella ja päivällä meidän. Ei kovin helppoa miltei kolme vuotiaan kanssa :)

Hengissä siis ollaan ja minä olen edelleen onnellinen omassa kodissa, lumen keskellä.

lunta odotellessa

Auto sai vihdoin tänään upouudet talvirenkaat alleen. Vähän on hirvittänyt josko talvi olisi tullut sunnuntaina, mitenkä olisi käynyt... Mutta 'onneksi' siis sääennuste oli väärässä.

Maanantaina otin kuitenkin varman päälle (kesärenkaat ovat todella huonot) ja käytimme julkista liikennettä muskariin mennessä ja tullessa. Meno matka sujui hyvin. Kävelimme muutaman kilometrin päähän asemalle, sillä siihen aikaan meiltä ei busseja mene, ja hyppäsimme bussiin, joka vei meidät muskarin oven eteen.

Olemme käyneet koko syksyn maanantaisin englannin kielisessä muskarissa - minä pitämässä englantiin virkeänä, Jii toivottavasti jotain ymmärtäen. On tosin tykännyt kovasti siellä käydä, ymmärsi tai ei. Osallistuminen palkittiin nyt viimeisellä kerralla diplomilla. Oli muuten kovin ylpeä paperista, vaikkei taida tietää mikä se edes on :)

Kävelimme pysäkille ja bussi sattuukin tulemaan melkein samantien. Pysähtyi pysäkille, kuski avasi etuoven, päästi miehen sisään ja sulki etuoven. Ei avannut siis keskiovea, jonka edessä seisoin vaunujen kanssa. Koputin oveen, ei tehoa. Kävelin etuovelle ja koputin siihen. Kuski ei avaa ovea vaan näyttää kättään, jossa on kaksi sormea pystyssä. Näinhän minä, että kyydissä oli kahdet vaunut, mutta suuren tilan vuoksi sinne olisi kolmannetkin sopineet. Lähdin raivoissani kävelemään muutaman kilometrin päähän, jossa on enemmän bussivaihtoehtoja.

Hypätessäni päättäriltä kyytiin, sain olla yksin vaunuineni pitkän matkaa. Melkein jo perillä kyytiin nousi äiti ja isä, joilla oli molemmilla lapset vaunuissa. Kuski päästi heidät (tietenkin) kyytiin. Tila oli saman kokoinen kuin siinä, johon minä en sopinut...

Voitte arvata, että palaute sähköposti lähti savuna eteenpäin.

Kesärenkaat muuten pakattiin tänään varastoon. Ensin se piti tyhjentää kaikesta turhasta (takakontillinen tavaraa sorttiasemalle) ja kaivaa kolme vuotta siellä lojuneet talvitamineet esiin. Laatikoista löytyi muutama vähemmän miellyttävä yllätys (ei, ei hiiriä). Yksi takki oli läpi homeessa, samoin yhdet kengät, huopikkaista home lähtenee harjaamalla. Ja toppahousut olivat kutistuneet vyötäröltä.

Olemme siis valmiita talveen ja lumeen.

oireita

Elimistöni ei selvästi halua asua kylmässä pohjoisessa - olen saanut kaikki ihovaivani, kutinat, kuivumiset ja hilseilyt takaisin, niiden ollessa unohduksissa koko etelässä asumisen ajan.

Hiukset eivät enää, kiitos pehmeän veden, tarvitse hoitoainetta, mutta nyt ne ovatkin taas silkinhienot, päätämyöten valuvat ja sähköiset. Huomenna loppuu hiusten kasvatus ja siirryn takaisin 'jokaisen suomalaisen naisen tukkaan' lyhyeen.

Korvantakuset ja suupielet ovat verillä, jaloista ja päästä hilseilee iho irti. Rasvaa ja öljyä kuluu litroittain.

Nenä vuotaa, kurkku on kipeä ja kuume nousee.

Ja lunta ei näy missään, vaikka ollaan jo marraskuun puolessa välissä. Toisaalta, eipä taida toppahousutkaan mahtua jalkaan, sen verran olen ottanut 'takaisin' menetettyjä fatserinsinisiä, että mukavampi näin. Kyllä nyt kuitenkin kai merkkejä talvesta voisi olla.

Auto sai suomalaiset rekisterikilvet, joten nyt ollaan ihan tavallisia suomalaisia sakkojenkin silmissä. Pieni vihreä vakuutustarra tuulilasin vasemmassa kulmassa muistuttaa minua kaukaisesta ulkomaanajasta.

Mutta hei, en siltikään suostu valittamaan säästä, vaikka epäilin marraskuun lyövän minut(kin) kanveesiin, vaan nautin vähäisestä päivänvalosta ja vielä näkemättömistä ystävistä kuuman glögilasin äärellä.

Enkä kyllä valita flunssasta enkä ihovaivoistakaan.